Tai siltä se ainakin tuntuu. Ja niin maailma opetti jälleen, että suunnittele nainen mitä haluat. Se ei tarkoita, että asiat menevät suunnitelmiesi mukaan.
Jotta nyt muutkin pääsevät mukaan, niin puhun siis synnytyksestä. Siitä, joka on tällä hetkellä vajaan 3 kuukauden päässä. Kylläpä se aika rientää..
Noniin, eli täsmennystä vielä: minulla oli suunnitelma sukeltaa maaliskuussa vauvakuplaan. Valmistautua tulevaan ja velloa ihanissa vauvahöyryissä. Minulla oli myös doula, ja saman firman kautta varadoula, jonka avulla suunnitella synnytystä, valmistautua sekä henkisesti että fyysisesti. Tehdä sotasuunnitelma repeämien ehkäisyyn tällä kierroksella. Ja sitten tuli korona.
Maaliskuun alussa vanhat vauvakerhotutut naureksivat partaansa, kun sanoin maanantaina, ettei lapsemme lähde enää taaperojumppaan eikä muskariin. Torstaina olikin tilanne päällä jo koko Suomessa ja perjantaina tein ensimmäisen etäpäivän töissä. Nyt tuosta on aikaa 1,5 viikkoa, enkä usko, että ketään juuri naurattaa tämä tilanne. Uusimaa suljetaan. Ravintoloita suljetaan. Koulut on suljettu, yliopisto on suljettu. Kaikki istuvat kodeissaan etätöissä. Toki on se osa ihmisistä, jotka pitävät tätä hysterisointina ja turhana. Varmaan heitä alkaa olla jo aika vähän.. Toivon ainakin.
No, korona siis iski täydellä voimalla myös synnytyssuunnitelmiini. Yhtäkkiä on tehtävä ratkaisuja, isä vai doula, kuka tulee synnytykseen? Isiltä kielletään pian vierailut vierihoito-osastoilla, joten vauvan näkemiseen vierähtäisi sitten kerralla useampi päivä, jos isä ei synnytykseen osallistuisi. Henkinen tuki vai kokemuksen tuoman varmuuden ja ohjauksen tuki? Tai jos sairastun itse, lähdenkö kokonaan yksin tälle maratonille? Paljon kysymysmerkkejä leijuu nyt ilmassa. Ja vastauksia joudutaan odottelemaan.. Eikä siinä mitään. Sen kyllä ymmärrän ja siedän. Mutta pahalta tämä kaikki tuntuu. Ja kun sanon tämän, sanon sen ymmärtäen täysin minun synnytyksen olevan yksi kärpäsen kakka tässä koko katastrofissa - minulle se tottakai on elämän suurin ongelma juuri nyt.
Selviän rajoituksista hyvin, kotona on ihan kiva olla. Mutta kyllä tämä yleinen epävarmuus on puukko syvälle siihen turvallisuudentunteeseen, jota aikuisiällä on opetellut sisältään hakemaan. Kumpa tämä olisi pian voiton puolella. Kumpa kaikki järjestyisi parhain päin - meille kaikille.
Täytyy vain valmistaa itse itseään niin kuin vain pystyy. Rauhoittua ja ajatella, että tämä on elämää. Ihmisen osa. Mistään ei voi oikeasti tietää tässä elämässä. Ja silti, Mauno Koivistoa lainaten: jos varmuudella emme tiedä kuinka asioiden kanssa tulee käymään, olettakaamme, että kaikki menee hyvin ❤️
Ps. Aloitin valmistautumisen hommaamalla epi-no delphinen alakerran lämmittelyharjoituksia varten sitten myöhemmille viikoille. Tuntuu, että tekee edes jotain! Ja arpia on varmasti hyvä venytellä ja pehmitellä etukäteen.
Pps. Nyt se on varmaa, meille tulee tyttö! Hänen painoarvionsa nyt 28+2 oli 1203g, eli keskikäyrällä kasvaa, vaikka minulla todettiin paastoarvon 5,4 perusteella sitten radi. Harmittaa, mutta ehkä harmitus joskus helpottaa.
Ppps. Liitoskivut vaivaavat, muuten vauva on oikein aktiivinen ja pitää äidin rauhallisena ❤️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti