Uusi alku.

Tuli sellainen olo, että nyt voisi taas palata blogimaailmaan. Tuli myös sellainen olo, etten oikeastaan enää kirjoittele nuoruusvuosista. Ai miksi? Hah, koska olo on VANHA!

Sanon tämän siis kaikella rakkaudella: kaksi vuotta lapsen, vaativan työn ja muun elämän yhteensovittamista on melko raskasta. Univelkaa on kertynyt parin elämän edestä ja kroppakin kertoo, etten enää ole parikymppinen. Tuntui, että enemmän tämänhetkistä elämää kuvaa ruuhkavuodet kuin nuoruusvuodet. Suurena pmmp-fanina päähän sitten räjähtivät koko show-biisin sanat ja alkoi huvittaa, kun vuosien jälkeen taidan vihdoin ymmärtää mistä siinä kappaleessa lauletaan. No, sanoista tekoihin ja ta-daa! Uudistunut blogi on auki lukijoille! Samalla tuntui, että halusin aloittaa puhtaalta pöydältä, joten vanhat tekstit päätyivät arkistoihin omiksi muistoikseni.

Mitä tänne sitten kuuluu? Meidän pikkupoika on jo 2-vuotias ja uhmaikä on alkamassa toden teolla. Menossa on nyt toinen täysin tuttivapaa viikko, ja ihmettelen yhä onnistumistamme. Vaikka pikku diktaattorimme on suurinpiirtein kaikesta muusta kovinkin räjähdysherkkä, on hän suhtautunut tutista luopumiseen aivan yllättävän lauhkeasti. Jutustelimme joka ilta viikon verran ihmeellisestä onnettomuudesta, kun tutti vain meni hukkaan. Ei löytynyt enää mistään (ihan alussa tämä oli oikeasti totta, en vain löytänyt tuttia ja pelonsekaisin tuntein koitin vain nukuttaa pojan ilman). Yöt ovat olleet repaleisempia, mutta yhtään huutokonserttia asian tiimoilta ei ole tullut. Ilmeisesti nyt oli vain hyvä hetki luopua tutista. Yritimme siis samaa jo nelisen kuukautta sitten, mutta huuto ja kapina oli jo ensimmäisenä iltana niin hillitöntä, että totesin miehelleni, että syökööt tuttia vaikka 20-vuotiaaksi, not worth it 😀

Elämä on nyt ollut meillä poikkeuksellisen hektistä vähän surullisempienkin asioiden vuoksi. Isäni nimittäin sairastui hiljattain vakavasti. Koska parantuminen ei enää ole mahdollista, jouduimme muuttamaan hänet tänne lähelle meitä, sillä hoidan hänen asioitaan jatkossa. Siispä oman Lapsiarjen jatkeeksi on nyt tullut edunvalvonta-asioita, sairaanhoidollisia asioita, jokapäiväisiä asioita (vuokrat, laskut, lääkkeet) ja sitten vielä vähän henkistä tukemista ja uuteen kaupunkiin sopeuttamista päälle. Välillä (joka päivä) tuntuu, ettei vuorokaudessa yksinkertaisesti ole riittävästi tunteja kaiken hoitamiseksi. Ja Koska isän asioiden hoitaminen vie usein paljon aikaani, heijastuu se lapsemme käytöksessä huomiohakuisena kiukutteluna, nipistelynä, puremisena.. Riittämättömyydentunne on välillä melkoinen.

Huh. Mutta sinnittelemme. Miehestä on iso apua asioiden hoitamisessa. Mutta äidinkorvikkeeksi hänestä ei tietysti ole, vaikka läheisiä pojan kanssa ovatkin. Niinpä priorisointi on nyt kova sana meillä: esimerkiksi siivous on täysin toissijaista, jos vaihtoehtona on sylitellä ja halia kerrankin pienen kanssa illalla rauhassa ❤️ myös urheiluharrastusten on täytynyt jäädä taka-alalle, kun välillä on pakko yrittää myös palautua.

Ainiin, ja onhan tässä ne työtkin. Töissä on superhektistä, sillä viimeistelen monivuotista projektia, jonka lopussa väittelen. Arkipäivisin siis paahdan töissä väitöskirjaa minkä kerkeän, minkä seurauksena aivot ovat melko lailla nollassa iltaisin. Työ on ihanaa, saan siellä onnistumisen(kin) tunteita ja rakastan itseni haastamista. Juuri nyt se on vain vähän liikaa kaiken muun päälle. Mutta mikäs teet, elämässä asiat nyt usein vain tuppaavat tapahtumaan kerralla. Ja toisaalta välillä saan töissä syvennyttyä johonkin mielenkiintoiseen niin täysillä, että surffailen niillä innoilla koko loppupäivän. Sanon tämän siis silläkin uhalla, että se kuulostaa oudolta 😀 mutta uskon, että monikin äiti tunnistaa sen tunteen, kun lapsiarjen lisäksi on välillä ihanaa vain antaa elämän muiden osa-alueiden viedä mukanaan.

Niin ja se parisuhde. Kaiken tämän keskellä voin sanoa, että on ollu todella vaikeaa. Välillä mietin, vieläkö tästä päästään eteenpäin. Mutta niin vain on päästy. Suurimpana syynä tähän ovat mieheni hermot, jotka tuntuvat venyvän ja sietävän oman sekopäisyyteni tässä myrskyn silmässä. Onneksi. Parisuhdeajasta on turha tällä hetkellä edes haaveilla kun tämän jokapäiväisen sirkuksenkaan pyörittäminen ei meinaa onnistua vuorokauden tuntimäärän puitteissa. Silti välillä varastamme yöunista, että ehditään illalla sängyssä kysyä edes kuulumiset ja olla vaan lähekkäin.

Ja kyllä meillä suunnitellaan myös tulevaa. En tiedä ollaanko aivan päästämme sekaisin, mutta... Ajattelimme antaa elämälle mahdollisuuden. Meidän perheelle mahdollisuuden kasvaa. Ilman paineita, mutta innolla odottaen... Tästä eteenpäin myös meille on lupa tulla toinen vauva ❤️ Uusi kierto alkoi viime viikolla, ja tästä eteenpäin katsellaan sitten kuinka tämän toiveen kanssa käy. En tiedä, kuinka kovasti vastaan iskevät edellisen synnytyksen muistot, mihin tässä vielä päädytään.. Mutta ajattelin, että nyt kuitenkin tahdotaan vain keskittyä niihin hattaranpunaisiin unelmiin ja siihen, että vaikka elämässä kuinka myrskyää toisilla osa-alueilla, niin sen ei tarvitse lamata kaikkea.

Mutta siinä siis tiivis pohjustus. Kyllä, kyllä nämä ruuhkavuosilta tuntuvat.