19+3 ja liikkuu, ei liiku, liikkuu..

Viikot vierivät mutta mahassa on yhä melkoisen hiljaista. Huomaan miettiväni samoja asioita kuin noin 3 vuotta sitten: etuseinäistukka? Rauhallinen vauva? Huono tuntoaisti mahanahassa? Vai oikeasti: epärealistiset kuvitelmat siitä, kuinka paljon vauvan liikkeitä pitäisi jo tuntea. No, koska nyt olen varannut itselleni doulan kätilöltä, joka pitää myös äitiysneuvolaa ja sopimukseeni kuuluu myös halutessani raskauden seuranta ja ultrat samaan hintaan, päätin käydä tekemässä jossittelulle lopun. Lopputulemana se, että vauva kasvaa ja voi hyvin, istukka on edessä ja oikealla sivulla. Eli todennäköisesti kaveri siis potkii istukkaan ja lisäksi taidan olla tuntopuutteellinen, sillä vaikka tyyppi kuinka heitti kärrynpyörä ja vaihteli asentoa ultran aikana, en tuntenut yhtään mitään.

Viikothan ovat toki varhaiset, eikä vauva ole vielä järin iso. Silti on aika ärsyttävää, kun liikkeitä tunnen enintään 1-2 päivässä, yleensä illalla. Silloinkin tarkasti kuulostelemalla.. Ja sitten voi taas mennä päiviä ennen kuin tuntuu mitään. Ja kun sanon, että liikkeet tuntee niin.. Yleensä se on epätoivoista pähkäilyä sen välillä, jumppaako mahassa vauva vaiko ilmakupla. Luulisi, että toisella kerralla jo tunnistaisi eron, mutta ei kyllä. En minä ainakaan. Ehkä inhottavinta tässä on se, että vaikka tällä kertaa raskaus ei ole päällimmäisenä mielessä 24/7, havahduin silloin tällöin tajuamaan ettei liikkeitä todellakaan siis vielä tunnu, ja huoli nostaa aavistuksen rumaa päätänsä. Voiko olla ihan normaalia, että näin on? Järki sanoo, että varmasti kyllä, mutta tiedättehän te millaista se on.. Ensi viikolla on onneksi jo rakenneultra, joten siellä päästään tätä asiaa tarkastamaan. 

Mutta maha se senkun kasvaa vaan! Katselin Edellisraskauden kuvaa viikolta 21+3 ja luulisin, että maha on jo ainakin saman kokoinen. Ainakin. Turha kuvitellakaan, että raskaus jäisi enää keneltäkään huomaamatta, vaikka no.. Viime viikonloppuna saatiin kerrottua miehen vanhemmille vauvauutiset (nyt jo!), mutta kerrottiin vissiin liian epäselvästi kun appiukko ei tätä oikein heti tajunnut. Katseli vain minua kummasti pitkin viikonloppua, kunnes sitten lopulta sunnuntaina yhdisti pisteet päässänsä ja tajusi kuvion. Vähän loukkaantuneena sitten tiedustelin, että oliko hän kenties kuvitellut minun vain nielaisseen koripallon tai jotain.. Mutta no, miehet on miehiä. Ja oma erityisluokkansa ovat nuo 1950-luvulla syntyneet ja ikänsä pikkukaupungissa asuneet...

Mutta niin! Sen voisin tähän vielä vuodattaa, ettei vauva taaskaan antanut varmistusta np-ultrassa tehdylle sukupuoliveikkaukselle! Ei pystytty varmistamaan sitä, onko tulokas poika vai ei. Pitänee malttaa ensi viikon rakenneultraan asti. Sitä odotellessa odotan kiivaasti myös jonkinlaista muutosta säähän. Jos ei tule lunta, voisiko tulla edes vähän enemmän valoa? Harmittaa myös vähän, kun noilla jääkentillä ei oikein uskaltaudu edes kävelemään kaatumisen pelossa. Omituinen talvi, toivottavasti näihin ei olisi tottuminen...