Noniin, jotain tuolla mahassa on, se alkaa tuntua selvältä. Jotain, mikä tekee sen verran hormonia, että tänä aamuna oksennus lensi kaaressa, ja miehen piti viedä pikkumies hoitoon alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen. En myöskään koskaan sitten selvinnyt töihin, vaan on oksettavan oloni kanssa sohvalle. Koitin väkinäisesti syödä hapankorppua ja mandariinia, kunnes nukahdin. Nukkumalla olo sitten kyllä lähti helpottamaan.
No, pahoinvointi on siis nyt rantautunut tänne. Mutta olen tässä oikeasti ihan ensikertalainen, sillä pikku-ukkelin raskaus ajalta muistan etovan olon viikoilta 6-8,ja siihen se sitten loppuikin. Siis nimenomaan etovan olon, en oksentanut kertaakaan vaan vointi pysyi hyvin kurissa jatkuvalla turkinpippurin imemisellä ja voileipäkeksien puputtamisella. Nyt meinasin vähän jo panikoida, että mitä hittoa tämä on, kun raivo-oksensin niin että silmissä tuntui pimenevän (sori, TMI). Toivottavasti tämä ei ylly tästä kovin paljoa pahemmaksi, muuten raskauden salailu voi käydä töissä työlääksi. Tällä hetkellä olen myös aivan todella iloinen siitä, että väitöspäivä on vasta rv26 :D jessus, ei musta nyt olisi käymään minkäänlaisia keskusteluja yhtään kenenkään kanssa.
Töiden sijaan suurin ongelma kuitenkin tällä hetkellä on jaksaa meidän kaksivuotiaan tahtia. Oikeasti, en meinaa selvitä. En jaksaisi painia ja rymytä ympäriinsä, enkä huonovointisuuden vuoksi voikaan. Mutta tämän lisäksi pitäisi olla pinnaa uhmaa ja kasvattamiseen. Kieltämiseen, tyynnyttelyyn, välillä väkisin rahoitteluunkin. Ja kun oma hermo on valmiiksi jo tiukalla, niin tämä on ehkä vaikeinta mitä minun on pitänyt taas hetkeen tehdä. Ja tietysti sitten päälle vielä se, etten hormonihuuruissa loukkaannu ja itke joka kerta kun äiti ei kelpaa - mikä on siis nykyisin joka päivä, aamusta iltaan. Ah, auvoa. Ja tietysti tulee huono omatunto kun ei pysty. Minun pieni, miten voinkaan olla näin huono äiti hänelle.. Kun en jaksakaan loputtomasti leikkiä ja pelmuta. Ja ehkä suurinta syyllisyyttä tunnen tästä ajatuksesta: koska en nykyisin enää kelpaa mihinkään kaksivuotiaalle me, niin pian täällä sitten on ainakin yksi vauveli, joka tarvii ja haluaa minut. Kamalaa... Mutta kai aika inhimillistä. Tässä sitä napanuoraa nyt uhmiksen kanssa venytetään, ja taitaa lapsi pärjätä paremmin kuin äiti sen asian kanssa 😀
Täällä ihan samoja ongelmia ja ajatuksia ollut kaksivuotiaan kanssa. Olen ollut totaalisen väsynyt, ja tytön uhma eikun vaan kovenee. Välillä on itketty molemmat kun tilanne on alkanut tuntumaan toivottomalta. Onneksi nyt alkuraskauden väsymys on helpottanut huomattavasti eikä huonoa oloakaan enää ole, niin huomaan tytönkin olevan rauhallisempi, kun saa tarvitsemaansa huomiota. Yritä jaksaa, anna itsellesi armoa ja muista, se on ohimenevää <3
VastaaPoistaKiitos tästä viestistä ❤️ vähän noloa myöntää, että vaikka pahoinvointia on ollut vasta 6 päivän ajan on ajatukset ehtineet jo synkistyä. Tuntuu, että mitä mä oikeen teen, en jaksa mitään ja vastoinkäymisiä varsinkaan. Takaraivossa tiedän kyllä, että nämä ajatukset väistyy kun olo helpottaa, että pojallakin on paljolti vain ikävä äitiä (tänä aamuna tulikin "pitämään huolta äitistä" sänkyyn ja siivittämään poskea😭), mutta on tämä kyllä raskasta... En halua kuulostaa kiittämättömältä, suuri on ihan tämä on. Mutta pirun raskasta.
Poista