Inhale, exhale, Inhale...

Hengitysharjoitukset on pyörineet täällä mielessä monestakin syystä. Ehkä se innostavampi syy on ollut se, että olen alkanut harkita ja jopa kysellä doulaa ensi kesän synnytystä silmälläpitäen. Syitä tähän on monia, ja koitan avata niitä lyhyesti.

Ekanakin, blogia seuranneet tietävät, että edellinen synnytys meni jokseenkin kurjasti. Hyvää oli se, että synnytys oli ripeä (12h alusta loppuun) ja johti terveen lapsen syntymään. Kurjaa oli se, että koin jääneeni kiireisenä iltana yksin, kun henkilökunta juoksi synnytyssalissa eikä ehtinyt viipyä synnyttäjän (ainakaan minun) luona minuuttia pidempään vaikka selkeästi olisin tarvinnut sekä tukea että tsemppiä. Lopulta vauva väsyi synnytykseen ja sykekäyrät muuttuivat huolestuttaviksi, minkä vuoksi lopulta yhden ponnistuksen jälkeen vauva avustettiin ulos hyvin korkealta imukuppia käyttäen. Seurauksena minulle episiotomiasta kohtua kohti jatkunut 3.
Asteen repeämän, jota sain parannella fyssarilla ja itsekseni seuraavat 4 kuukautta. Ah, ja kirsikkana tässä kakussa: epiduraali ei minulla ekan annoksen jälkeen toiminut, johtuiko sitten pois paikaltaan luiskahtaneesta katetrista vai mistä. Sain siis ilokseni tuntea koko synnytyksen alusta loppuun nahoissani.

Hirvittävän hyvät muistot ei siis synnytyksestä jäänyt. Ekalla neuvolakäynnillä tässä raskaudessa neuvolan terveydenhoitaja kysyi, montako pistettä antaisin edelliselle synnytyskokemukselle asteikolla 1-10. Annoin 2. Yhden siitä, että lapsi jäi eloon ja toisen siitä, että minäkin jäin. Onnekseni olen saanut kahden vuoden aikana pureksia synnytystä ihan ammatti-ihmisen kanssa läpi, minkä vuoksi tunnemyrskyt ovat jääneet taakse ja suhtaudun asiaan aikalailla vain.. No, asiana. Synnytys oli ja meni, jätti ikävät muistot itse tapahtumasta mutta myös ihanan lapsen, josta olen kiitollinen jokaisena päivänä. Viha on laantunut, samoin pettymyksen tunteet on pystynyt jättämään taakse. Mutta epäluottamus terveydenhuoltoa kohtaan on jäänyt.

Edellisen synnytyksen kohdalla en tehnyt suunnitelmaa. Enkä toivelistaa. Koska minulla on lääketieteen koulutus, tiesin synnytyksestä sen minkä koin tarpeelliseksi. Tietoisesti jätin enemmän selvitykset pois, sillä tiedostan tässä minun kohdalla pienen riskin ylikontrolloimiselle. Olen siis melko huono kestämään sitä, etten ole tilanteen tasalla ja kontrollissa - asioita, jotka sopivat synnytykseen aika huonosti. Pelkäsin, että mikäli nyt alkaisin tekemään suurempia suunnitelmia, lipsahtaisin tälle puolelle ja panikoisin koko hommaa kun tajuaisin oman, melko avuttoman osan synnyttäjänä. Kyllähän nainen siis alatiesynnytyksessä on aina aktiivinen toimija, mutta silti ns. Luonnon armoilla. Siinä on turha miettiä, että ensin avaudun 8 tuntia, sitten ponnista 2 minuuttia ja kaiken tämän teen päälläni seisten joogahengittäen. Eip. Siinä mennään (ainakin minun kokemuksen mukaan) niin kuin keho käskee, miten vain parhaiten pärjää.

Nyt ajattelin siis tehdä asiat vähän toisella tavalla. Tiedän, ettei mikään määrä valmistautumista ja suunnitelmia tule takaamaan mukavampaa synnytystä, mutta hei - yrittänyttä ei laiteta! Siispä doula. Lähinnä ajatuksenani on, että tällä poistaisin sen epäluottamuksen tunteen ja yksi jäämisen pelon synnytyshetkestä. Vaikka kävisi mitä, minulla olisi varmasti kokenut tukihenkilö puhumassa minulle, huomioimassa minua, äitiä, siinä tilanteessa. Erityisesti nuo syntyvän vauvan ahdinkotilat kun on sellaisia, että valitettavasti monesti kaikki paukut menee lapsen terveyden turvaamiseen kun äiti joutu jäämään sivuosaan. Ymmärrän tämän, mutta näin ei saisi silti olla. Koin itse todella ahdistavana, että esimerkiksi imukuppia ja epparia valmisteltaessa jouduin itse kysymään että laitetaanko imukuppia nyt ja leikataanko eppari - kukaan ei minulle näitä kertonut, vaikka huoneessa oli 3 kätilöä ja lääkäri. Kukaan ei hoksannut, että sen painostavan hiljaisuuden voisi rikkoa ja kertoa mitä tapahtuu. Koen sen yhäkin melko alentavana, ettei aikuiselle, tietoiselle ihmiselle kerrottaisi mitä hänen alakerrassaan seuraavina minuutteina puuhastellaan. Hänen lapseensa liittyen! Tätä hienosti alkanutta ahdistusta lisäsi edelleen leikkaussalikokemus spinaalin turvin. Kuuntelin 4 tuntia hoitajien omia juttuja ja niille naureskelua, työvuorokeskusteluja, kesälomakeskusteluja, keskinäisiä juttutuokioita minun verenhukasta ja siitä seuranneesta takykardiasta (joka saattoi näin retrospektiivissä olla osittain myös raivon aiheuttamaa). Kertaakaan en vastannut kysymykseen, koska mitään minulta ei kysytty. Vain kerran minua puhuteltiin suoraan, vastauksena kysymykseeni: minkä antibiootin laitoitte tippumaan? Jäi siis vahvasti sellainen tunne, että tässä mulle tehdään asioita, mutta oon vaan osa sairaalabulkkia. Työvuorojen työtä, sitä miltä sitten kesälomilla halutaan nollata. Yh!

Toinen asia, mitä doulaltani haluan on kotona vietetyn ajan maksimointi. Sanomattakin on selvää, ettei minulla ole tällä kertaa kiire sairaalaan jos kotona vain pärjää eikä mitään ihmeitä tapahdu. Siispä, koska kyselemäni doulat ovat kätilöitä, voisin olla heidän kanssaan kotona niin pitkään kuin suinkin vain mahdollista. Se tuntuu tosi mukavalta ajatukselta! Oma koti, oma suihku, oma rauha. Sitten sairaalaan kun siellä voitaisiin auttaa kipuja lääkkeellisesti. Uskon, että tukihenkilön kanssa kotonaoloa olisi helpompi sietää, kun kohdunkaulan tilanne olisi tiedossa eikä tarvitsisi mutuilla.

Varmasti lisää ajatuksia vielä tulee, kunhan teen päätöksen doulasta ja aloittelemme hommia yhdessä. Aika hintavaahan tämä on, mutta koen sen panostuksena omaan hyvinvointiin, joten siihen varmasti kannattaa minun tilanteessani satsata. Ehkäpä se helpottaisi sitten raskausajan pelkotilojakin, mikäli sellaisia tässä raskaudessa alkaisi loppua kohden muodostua.

Ja siitäpä päästään sitten toiseen hengittelyharjoitusten aiheeseen. Verenvuotoa, jälleen. Rv 13+5 vuodon jälleen ruskeaa veristä vuotoa, jonka kyllä järjellä tiesin hematoomavuodoksi mutta jonka halusin silti käydä tarkastuttamassa. Ja sitähän se oli, vauvalla kaikki hyvin. Vuotoa kesti jälleen vain yhden päivän ja se oli niukkaa. Jännää, että kaikki vuodot ovat tulleet minulla 4 viikon välein, miltei tasan. Olenkin miettinyt, että tapahtuukohan kohdunkaulalla jotain pientä liikettä normaalien kuukautisten aikaan, minkä vuoksi silloin aina lurahtaa ulos vähän tuota vanhaa vuotoa.. Tiedä häntä. Inhottavaa tässä on se, että vaikka vuodon syy on hyvin tavanomainen eikä aiheuta vaaraa, jättää we mieleen inhottavan vireen. Sellaisen, että vähän pelkää, että vaikka vauvalla olisikin kaikki hyvin niin ehkä kehoni ei saakkaan saatettua tätä raskautta loppuun asti, vaan vuoteleen ja kehittää komplikaatioita, jotka sitten olisivat lopulta vauvan loppu. Hölmöä, tiedän kyllä. Mutta jos jotain olen oppinut elämässäni niin sen, ettei koskaan tulisi vähätellä ihmisen kyvykkyyttä kehitellä kaikenlaisia kauhuskenaarioita herkissä elämänvaiheissa. On siis ehkä hieman vaikea heittäytyä siihen rentouteen, jota toivoin tälle odotusajalle. Onneksi mitään paniikkifiiliksiä täällä ei ole, vain sellaista "katotaan nyt" - ajattelua, joka toki on kurjaa iun tahtoisi vaan paiskata itsensä feissi edellä vauvapumpuliin. Ehkä sekin sitten tulee vielä 🙂

Tulipas pitkä romaani! Mutta mitäpä sitä tuntojaan suotta tiivistämään 😀 nyt lähden valmistelemaan glögi-iltaa, jonka päätin viime tingassa järjestää työkavereilleni perheineen. Jee!