Blast from the past

Noniin, ensimmäisen "yritys"kierron ovulaatio ohitettu, ensimmäinen kriisi yrityksestä kehitetty ja yhtä lailla ohitettu, ja ensimmäinen ovulaation jälkeinen aika aloitettu. Ja siksipä kävin lukemassa itselleni tallentamiani kirjoituksia vuodelta 2016. Oi aikoja, ei voi muuta sanoa 😅

Mutta olipa ihana muistella tuotakin pätkää elämässä. Hyvä että pöksyissä pysyi, olin niin intoa (ja minulle tyypillisesti maltamattomuutta) täynnä. Nyt naurattaa, miten 10 päivää saattoi silloin tuntua ikuisuudelta, kun se nykyisin hujahtaa pelottavan huomaamattomasti arjen kiireitä pyöritellessä. Lähinnä jälkikäteen iskee sellainen paniikki, että hitto, nyt on jo se ja se päivä sitä ja tätä kuuta, enkä ole ehtinyt vieläkään tehdä tätä ja tuota 😀 Mutta ollaanpa nyt rehellisiä: ei minun perusluonne ole mihinkään muuttunut. Malttamaton minä yhä olen, nyt vain ei oikein ole resursseja iskeä kaikkea fokusta yhteen asiaan - ja suoraansanottuna pikkusisarus on tällä hetkellä vasta ehkä vasta 6. Asia mielen päällä. Tänään laskeskelin, että taitaa olla dpo5 menossa. Jos pitäisi arvata jotain lopputulemaa tälle kierrolle niin arvelisin, että toukokuun 2020 vauvaa ei meille ole tulossa. Jotenkin vain on sellainen tunne 🙂 katsotaan, jaksanko alkaa viikolla edes testailemaan vai odottelenko kuukautisten alkua.

Tässä on kuitenkin koko ajan pyöritellyt mielessään enemmän ja enemmän toisen lapsen saamiseen liittyviä ajatuksia. Ehkä viime päivinä päällimmäisenä on ollut mielessä syyllisyys. Voi kyllä! Mietin meidän esikoispoikasmme, ja tunnen surua ja syyllisyyttä siitä, että pian tuo kaiken huomion itselleen tahtova pieni joutuu jakamaan meidät jonkun toisen kanssa! Ja vaikka se on osa elämää, tekee varmasti enemmän hyvää kuin huonoa ja tarkoittaa, ettei pieni ole maailmassa meidän täältä poistuttua yksin, tunnen silti suurta surua siitä, että häneltä vietäisiin pois tämä eksklusiivinen asema perheessä. Äiti taitaa olla vähän hormonihuuruinen, I know. Tätä pahentaa varmaan myös se, että itsekäs äiti on alkanut täällä etsiä lapsenvahtia tositarkoituksella. Ekanakin, väitöspäivänä karonkoineen sellainen on oltava kun kaikki läheiset ovat tietysti juhlissa mukana (ja ne ei nyt millään ole lapsille sopivat juhlat, eli pieni jää kotiin). Mutta tärkeimpänä kaikista: meidän on nyt pakko saada enemmän yhteistä aikaa. Arki kuluttaa voimia hirveästi, mutta kuluttaa se parisuhdetakin. Ollaan vihdoin tajuttu, että tätä on pakko alkaa hoitamaan ja vaalimaan, jos 10 vuoden päästä mielii vielä olla yhdessä. Tänään meillä kävikin tutustumassa yksi potentiaalinen ehdokas, jolta varattiin hoitoaika jo ensi viikonlopulle. Ah, ihanaa! ❤️

Mutta tänään me vielä nautiskellaan perheen kesken tuosta lämpimästä ihanasta syyspäivästä. Minä rakastan syksyä!