Perhanan työt.
Moi, olen uraorientoitunut ihminen. Tai sellaisena minä itseni ainakin näen. Rakastan työtäni, jatkuvaa muutosta, itseni haastamista, onnistumista. Tämä ei tarkoita sitä, etten silti nauttisi perhe-elämästä. Nautin kovastikin, itseasiassa se tuo ihanasti tasapainoa elämään. Ilman perhettä, jatkuva työhön uppoutuminen kävisi varmasti hirveän tylsäksi ja kuluttavaksi. Töistä on ihana tulla kotiin lataamaan itseä ja perheenjäseniä läheisyydellä.
Mutta nyt työ aiheuttaa stressiä. Voi taivas, miten aiheuttaakin! Deadlinet tuntuvat ahdistavilta. Lisäksi työssä tuli äkillinen takapakki, joka puski muuta aikatauluja reippaasti eteenpäin. Ja mitä sitten? No vauvaprojekti sitten!
Tiedän, ettei ole oikeaa aikaa vauvalle, siis ainakaan töiden puolesta. Totesin näin jo aiemmin, ja seison sen takana. Mutta nyt takapakin myötä voi olla, että tuleva kevät onkin poikkeuksellisen huono hetki äitiyslomalle ja työtauolle. Ja se harmittaa, koska kovasti toivoimme noin 3 vuoden ikäeroa lapsille. Ja koska oma vauvakuume alkaa tosiaan olla melkoinen. Ja nyt mietimme, pitääkö tätä projektia vain lykätä?
Puhuimme miehen kanssa, että oikeastaan on aika ylimielinen asenne ajatella, että nyt äkkiä lapsenteko tauolle, koska niinhän niitä lapsia vain aikataulutetaan elämässä miten halutaan... Eihän se niin mene. Lapsi tulee kun tulee, ja raskaaksi tulemista ei voi päiväaikataululla päättää. Eli tällä logiikalla yritys jatkuisi. Mutta voi hyvä ihme, miten minulla nyt tunnepuolella myrskyää...
No, yhäkään en kyllä usko tulevani tästä kierrosta raskaaksi, mutta silti mietityttää kovasti. Milloinkohan sitä oppisi vain relasmsan ja antamaan asioiden edetä omalla painollaan!? Voi että minä kadehdin niitä, jotka sen osaavat 🙂
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti