Piti tulla ihan vain kirjoittamaan varta vasten siitä, miten järki ja mittasuhteet löytyivät taas eilen!
Vauvantekokuplaan on tosi helppo kadottaa itsensä. Huomasin sen 2016 ja huomasin sen nyt, kun tuskissani kiemurtelin kuukautisten alussa miettien, että ovulaation ja mahdolliseen yritykseen on taas viikkoja aikaa. Kai tämä on tietyillä persoonallisuuksilla ihan mahdoton välttää, sillä vauvaa pitää todella haluta, jotta (kaiken tietäen) tähän hommaan ryhtyy uudelleen. Minulle kuitenkin käy niin, että kaikki vauvatoiveeseen liittyvät epävarmuudet nielaisevat minut täysin - vauvaahan ei välttämättä aina vain saa, ja jos saakin, ken tietää milloin sellainen onni potkaisee. Niinpä toiveen rinnalle tulivat taas ennätysnopeasti epävarmuus, jännitys ja pieni ärsyynnys siitä avuttomuudesta, jota tässä tilanteessa joutuu kohtaamaan. Yhtäkkiä kiertopäivien laskemista oli vaikea karistaa mielestä, aika mateli, tärkeiltä tuntuneet työt jäivät ajatuksissa taka-alalle...
... Ja sitten tuli viikonloppu. Ja uusien ystävien illanistujaiset. Nauru raikui, viini virtasi ja paras kaikesta: sain viettää iltaa aivan omine nokkineni, rauhassa ja keskeytyksettä miehen hoitaessa pojan unille illalla. Olimme kaikki perheellisiä, kaikilla sama tilanne. Osa joutui lähtemään imettämään vauvaa, nukuttamaan lasta... Mutta minä sain jatkaa iltaa yöhön asti, kunnes lähdin sitten pienessä, iloisessa hiprakassa kotiin. Kenelle tahansa lapsettomalle tämä olisi varmaan ollut ihan perusilta, mutta minulle se oli luksusta, jota olen edellisen kerran päässyt tekemään helmikuussa 2018. Harvinaista herkkua siis todellakin.
Tämä muistutti minua yhdestä pikku asiasta, joka helposti unohtuu tällaisen projekti-ihmisen touhotuksessa: elämä on nyt oikeastaan aika kivaa 🙂 lapsi on jo niin iso, että hänet voi (ja raaskii) jättää illaksi, kun tarvii aikaa itsensä tuulettamiseen. Mies pärjää hyvin yhden naperon kanssa, olkootkin melkoinen uhmis. Lisäksi oma kroppa on kohtuudella palautunut raskaudesta, ja on myös ihan kiva fiilis vetää neulemekko päälle ja ajatella että wau! Uskallan lähteä ihmisten ilmoille tässä! (tämäkään ei siis pitkään onnistunut minulta, kun raskauskilot istuivat sitkeästi vyötäröllä). Mulla oli ihan tosissaan pitkästä aikaa sellainen olo, että moi Fia, Long time no see! Tällainen mä joskus olin. Ja voin olla taas, tässä hetkessä, uudelleen... Pienillä järjestelyillä 😅
Tuntui niin hyvältä tajuta tämä. Tuli sellainen kunnon maadoittumiskokemus, kun asiat aivan yhtäkkiä napsahtivat normaaleihin raameihin. Ainiin, elämä on muutakin kuin epätoivoinen toive siitä, että perheemme pian kasvaisi. Se on just tätä, just nyt. Ja vaikka tämä nyt ei muuttanut sitä, ettenkö ottaisi hankalan, kotiinsidotun elämän taas hetkellisesti vauvan vuoksi takaisin, teki tosi hyvää. Siis ihan todella, todella hyvää tajuta, että tän hetken mahdollisuuksista kannattaa nauttia! Lokakuu tulee olemaan korkeiden toiveiden kuukausi, mutta toivomisen välissä aion nautiskella tästä tämän hetken hienoudesta ja roikkua kiinni tässä tunteessa kynsin ja hampain 🙂
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti